One of my biggest dreams is coming true - in June, that is.

I have a few "It's never gonna happen"-fantasies, and this one that is going to happen, is actually one of 'em. I bought two tickets for myself and na_mu to Distant Worlds II's concert in Stockholm, and I also booked two tickets of "meet&greet", which means that

I'M GOING TO MEET NOBUO UEMATSU IN PERSON!!
Dear lord how much I adore that man.

Now I "only" need to meet Brian May, Roger Taylor, John Deacon, Yamaguchi Kappei and Susumu Hirasawa.

HOW EXCITED AM I? I moshed while showering. THAT EXCITED.

Oletteko huomanneet, kuinka nyky-yhteiskunnassamme on aina kauhea kiire - koko ajan, kaikkialle? Tämä kaikenkattava hoppu tuntuu yltävän pitkät lonkeronsa jokaiseen elämän osa-alueeseen ja pikkiriikkiseenkin arkipäivän tilanteeseen. Ei vain se, että pitää näyttää täydelliseltä ja koti olla kuin suoraan repäisty sisustuslehdestä, pitää myös ehtiä joka paikkaan ja edetä säntillisesti elämän suuressa ja jokaiselle yksilöllisessä suunnitelmassa...
Tähän suunnitelmaan tottakai kuuluvat myös poikaystävä ja tulevaisuudessa lapset, ja jos näitä ei ole niin.. onko sitä silloin jotenkin epäonnistunut?

Tästä on tullut keskusteltua kämppikseni kanssa useamminkin. Olemme tässä samankaltaisia; jos emme sitoutumiskammoisia, niin ainakaan meillä ei ole mikään kiire sitoutua. Ketään ihmistä sormella osoittelematta voinen kuitenkin asian ilmaista näinkin, että on myös niitä toisentyyppisiä ihmisiä; neitokaisia ja miehiäkin, jotka suorastaan kirkuen vaativat päästä siihen rakkaan syliin, jota vielä ei erikseen ole merkattu "omaksi". He tuntevat olevansa jotenkin puutteellisia, kun ei ole sitä toista ihmistä jakamassa elämää. He etsivät vikoja itsestään - aivan kuin ratkaisun avaimet tähän "ongelmaan", sinkkuus-statukseen, löytyisivät sitä kautta.

En väitä, ettenkö ikinä tuntisi oloani yksinäiseksi. Olisihan se joskus ihan eri kivaa, jos olisi se nimetty kainalo ja ihminen, jonka kanssa jakaa omat spesiaalit sisäpiirin vitsit. Se ihminen, joka saa minut tuntemaan naiseksi ja jolle uskallan olla oma itseni, ja ihminen jota minä voisin rakastaa ja huolehtia samalla tavalla kuin hän minusta. Mies, jonka kanssa minulla olisi ainakin suurimman osan ajasta hauskaa.
Mutta maailmassa on niin paljon muutakin.

Sinkkuus ei missään nimessä tarkoita sitä, että itsessä olisi jotain vikaa. Se, että ei ole löytynyt Häntä, ei johdu siitä finnistä keskellä otsaa, hiusten vähyydestä, hassusta naurusta tai kyyneleestä, joka vierähti poskelle kun katseli muiden tanssivan hitaita. Ei siitäkään, ettei tykkää toimintaelokuvista ja tykkää mieluummin hiljaisista koti-illoista kuin äänekkäistä bileistä.
Kaikki ne listatut henkiset ja fyysiset "vajeet" itsessä joku toinen laskee hyveiksi, ja voisi vaikka rakastuakin juuri niiden ominaisuuksien ansiosta...

Minä nimittäin uskon vakaasti, että tässä maailmassa meille jokaiselle on se joku.
Meidän on vain jaksettava olla oma itsemme, itseämme kehittäen ja vaalien, sillä silloin kun hyväksymme itsemme ja opimme rakastamaan itseämme juuri sellaisena kuin olemme, tämä maaginen rakkaus voi astella elämäämme.
Eikä kukaan ole valmis rakastamaan toista, jos ei rakasta itseään ensin.

Unohtamatta sitäkään tosiasiaa, että elämässä on niin paljon muutakin kuin pesänrakentaminen.
Mitä? - minä kuulen, ja minä vastaan:
Elämää, hyvät ihmiset. Elämää, kaikkine iloineen ja suruineen. Sen kohtaaminen ensin omillaan voi olla haaste, mutta kaikkein eniten hauskaa. On ystäviä, menoiltoja, hauskanpitoa, matkustelua, musiikkia, elokuvia, harrastuksia - ratsastusta, piirtämistä, runoilua, liikuntaa.. Elämää. Tarvitseeko siihen toista ihmistä näyttämään mistä riemunappula löytyy?

Rauhaa ja rakkautta, ihmiset?
Osallistukaamme niillä tikittävillä kelloilla tarkkuusheittokilpailuihin - kuka osuu lähinnä tuota ajelehtivaa vanhaa keloa, joka et ole sinä?

En tiedä, voiko näin sanoa, mutta kärsin ihan jumalattomasti matkakuumeesta - ja haloo, olen ollut Suomessa hädin tuskin neljää kuukautta. Silmissäni palaa mitä suurin intohimon liekki, kun puhutaan pinkeistä flamingomeristä, Niagaran putouksista, Englannin nummista, Norjan vuonoista, Tanskan nukketaloista, Pariisin Louvresta, Australiasta, Uudesta Seelannista.. Enkä usko, että koskaan ennen on Alkion opettajanhuoneessa kenenkään oppilaan innokas rääkäisy kaikunut niin lujana kuin sinä kauniina päivänä, kun kuulin että H-linjalla on Skotlanti listalla yhtenä opintomatkakohteena. Asiaahan ei auta se, että kämppikseni on vähintään melkein yhtä innokas matkustamaan kun minä. Yhtenä iltana katselimme oivan Google mapin streetviewn kauta Australian eri kaupunkeja ja pidin mm. turistiesitelmän Cooktownin mahtavista nähtävyyksistä. Vastaavasti tiedonjanoiset kuulosoluni imivät tietoa Italian kaupungeista, joissa Heta on ollut.

Onko väärin tykätä matkustamisesta näin paljon? Mitä, jos matkustaminen antaa yhden syyn lisää elää?
Entä, jos paikalleen jämähtäminen ei vain sovi luonteenpiirteisiini?
Mitä matkustaminen yleensä antaa ihmisille? Pakokeinonko?
Eikö se ole yksi tapa toteuttaa itseä?

Olen ollut tästä hämilläni yli vuorokauden ajan. Sain nimittäin kuulla, että lähtiessäni matkustamaan, hylkäisin läheiseni. Lähtisin pakoon jotakin - itseäni? Muita? Todellisuutta?
Mitataanko välittämisen määrä niiden kilometrien mukaan, mitä jää fyysisesti läheisten välille? 
Katsotaanko läsnäoloksi vain fyysinen läsnäolo?
Onko tosiystävyydesta nyky-yhteiskunnassa tullut jo niin heikkoa, että kurjat kilometrit voivat tulla väliin?
Eivätkö ystävyyssiteet säilyisi, vaikka fyysisesti ei enää oltaisikaan samassa paikkaa?
Eikö ystävieni kuuluisi olla iloisia puolestani, koska toteutan juuri sitä, mikä on minulle ominta?
Enhän itse välttämättä juurikaan välitä siivoojan ammatista, mutta en estäisi siivoushullua ystävääni ryhtymästä tähän kyseiseen ammattiin, jos tämä on sitä jotain hänelle.

Olenko sairastunut matkafetissiin, joka tekisi minusta yhtäkkiä pahan ihmisen?

Näillä eväillä olen tuntenut itseni huonoksi ihmiseksi sen vuoksi, etten haluaisi olla Suomessa.
Suomi on hieno maa, mutta ei minua varten.

~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~

Täysin off-topic.

Alkion omassa Speed datessa oli tänään mukavaa. On se kumma kun tähän tapahtumaan osallistumattomat ihmiset ottivat tämän liian vakavasti - ihan niinkuin sinne oikeasti oltaisiin lähdetty hakemaan itselle puolisoa. Taisi siellä nytkin olla jo varattuja ihmisiä, ihan vain uusia tuttavuuksia hakemassa.
Ja oli hauskaa! Itse liian lyhyiden juttelutuokioiden jälkeen jäimme vielä deittailemaan Trivial Pursuitin merkeissä. Ensimmäistä kertaa pystyin pelaamaan kyseistä peliä ilman suorituspaineita!
... Nuorempana minusta oli nimittäin ihan kauheaa tehdä virheitä, jos joku ihmettelee.

Timotei!

Jotkut ovat ajattelijoita, kyseenalaistajia ja haaveilijoita.
Minä olen ehdottomasti kaikkea tuota.



On pelottavaa tuntea itsensä niin kovin pieneksi palaseksi tässä maailman palapelissä. Miten löydän tyyneyden, sen vakaan varmuuden? Kuinka voin saada itseni luottamaan siihen, että kuollessani voin katsoa elämääni siihen tyytyväisenä?
Spontaanit tempaukseni voivat näyttää tuulesta temmatuilta, mutta ne ovat vain osa minun tapaani selvittää oma paikkani tässä suuressa maailmankaikkeudessa. Minäkin pidän siitä, että minulla olisi elämässä selvä ilmansuunta ja polku, mitä seurata. Se, että olen hetken aikaa esikoulussa harjoittelemassa ja kohta minut löytääkin Alkio-opistosta opiskelemasta historiaa ja kulttuuriantropologiaa, on juuri teini-ikäisille kuuluvaa oman paikan etsimistä. Se on minulla vieläkin käynnissä, enkä usko olevani ainoa. Jotkut etsivät paikkaansa koko elämänsä, jotkut sulahtavat elämän rooliinsa välittömästi.
Selvän suunnan puuttuminen voi aiheuttaa epävarmuutta, minkä iskiessä olisi aina niin mukavaa, että olisi yhtä varmapuheinen oman mielen Adolf Hitler antamassa suunnan. Kuitenkaan se, ettei ole jotain instituutiota huutamassa itselle aikatauluja ei tarkoita sitä, että olisi jotenkin huonompi ihminen.

Olen ollut Alkio-opistossa nyt suunnilleen kuukauden ajan, mikä on tuonut viikkorytmiini järjestystä ja viikonlopuillekin aherrusta. Alkio on vienyt vyötäröltäni 4 senttimetriä, sosiaalisen elämäni koulun ulkopuolelta ja vapaa-aikani, mutta kaiken kestää - sillä tästä on muotoutunut selvä haaste itselle. Onko minusta yliopistomaiseen opiskeluun? Pystynkö saamaan tästä koulusta kaiken sen hyödyn irti, mitä siltä toivon?
Sitäkin on vaikea sulattaa, että itseään ei opi ikinä tuntemaan täysin. Tässä lyhyessä ajassa olen oppinut itsestäni jälleen uutta, mikä on luonut minuun lisää itseluottamusta. Ensimmäistä kertaa ikinä koulumaisessa ympäristössä olen antanut itseni vain olla, ja kummastukseni olen saanut huomata, että minusta vielä taidetaan tykätäkin.

Paljon täällä on myös ehtinyt tapahtua. Uusia ystäviä, särkyneitä luita ja koulutehtävien pakertamista, tentteihin valmistautumista ja tenttimistä. Taipale tämä on vielä alussa, mitä kaikkea onkaan vielä edessä?
Muuallakin on tapahtunut ja ihan liian lähellä kotia. Kuoleman kylmä käsi on vienyt mukanaan kaverini koiran ja pikkusiskojeni kaksi kaveria; toisesta oli vielä raportoitu mediassa. Kuolema on vaikea asia - kaikessa lopullisuudessaan.
Kaikesta huolimatta, niin ilkeältä kuin se kuulostaakin, elämä jatkaa eteenpäin; ehkä samoilla urilla, ehkä ottaen uuden käännöksen. Kaikki virtaa.

Askartelulinjanikin vielä jatkuu antaen minulle rauhaa ja toivottavasti toisille iloa.
Kuvassa Elinalle tekemäni kortti sidoksissa lahjapakettiin. Ei kortista tullut aivan mieleiseni, mutta sinnepäin.



Seuraava askarteluhaasteeni liittyy joulukortteihin. Tarkkailkaa postianne, tiedä en itsekään vielä keille kaikille jouluista korttia aion lähettää - mutta jos jotain tulee, se on takuuvarmasti jotain omatekoista minulta. Kaupallisia kortteja jokainen saa varmasti ihan tarpeeksi.